Rahakuningaslaji

On syntynyt päätös. Minä ryhdyn seuraamaan urheilua. 
  En ole koskaan eläissäni harrastanut moista, mutta nyt olen päättänyt aloittaa. Urheilutietous on ehkä kaikista rajallisin ominaisuuteni, ja koska se on täysin kehityskelpoinen, olen päättänyt kyllästää sitä oppiakseni jälleen kerran jotakin asiasta, josta en tiedä mitään. Ei sillä, että olisin kiinnostunut seuraamaan urheilua, mutta en tiedä siitä mitään. Ja asioista, joista ei tiedä, niistä on yksinkertaisesti opittava. Tieto lisää valtaa, ja vallan hankkimiseksi minä ryhdyn urheiluasiantuntijaksi. Tässä maassa se on suhteellisen varma tapa lunastaa paikkansa kahvipöydässä.

   Aloitan urheiluasiantuntijuuden sopivan lajin etsinnällä. Huomaan suhteellisen pian, että on huomattavasti helpompaa löytää epämieluisia kuin mieluisia urheilulajeja, ja tämä hidastaa tuntuvasti projektiani. Kohteenani on laji, joka on tunnettu muttei supersuosittu, säännöiltään monimutkainen mutta kulultaan yksinkertainen. Valitettavasti vain kaikki tietämäni urheilulajit ovat supersuosittuja, sillä muutoin en olisi koskaan kuullut niistä, ja nämä lajit ovat ehdoton ei.

   Jalkapallo on ehdoton ei. Jostain syystä se on aina ollut täysin ymmärrykseni ulottumattomissa, eikä yksikään sääntö ole koskaan pysynyt mielessäni mainoskatkoa kauempaa. Tunnistan kyllä David Beckhamin ja tiedän hänen yksityiselämästään monia yksityiskohtia lukuunottamatta sitä, missä joukkueessa hän pelaa ja mitä paikkaa hän pelaa. Lisäksi jalkapallo on supersupersupersuosittua, joten siinä on mahdoton kehittyä asiantuntijaksi. Aina on joku joka tietää enemmän, ja olen muuten huomannut, että Facebookin jalkapallostatukset ovat viime aikoina lisääntyneet. Olen päätellyt, että meneillään ovat jonkin sortin kisat, mutten vaivaudu tarkistamaan asiaa. Pitää katsoa, tekeekö Shakira aiheesta biisin.

   Jääkiekko on ehdoton ei. Kuten jalkapallo, sekin on täysin ymmärrykseni ulottumattomissa; väkivaltaista sekoilua, joka koostuu missejä panevista nuuskahuulista. Olen katsonut elämäni aikana yhden ainoan ottelun, ja se oli silloin kun Suomi voitti maailmanmestaruuden. Baarimikko kaatoi melkein kaljan päälleni toisen maalin aikana, joten tapaus ei todellakaan lämmittänyt välejäni kaukaloon. Lisäksi voiton kunniaksi kyhättiin kappale nimeltä "Taivas Varjele". Tekijän nimi oli hauskasti Finnish Hockey Mafia - vastaveto yhtyeelle Swedish House Mafia, joka möi Madison Square Gardenin yhdeksässä minuutissa loppuun ja johon suomalaisvastine ei ole vielä toistaiseksi kyennyt.

   Päätän hylätä joukkuelajit. Joukkueista on sitä paitsi vaikea valita suosikkia, sillä niissä on monia erilaisia ihmisiä. Ne vaativat liikaa perehtymistä. Aion siis etsiä mukavan, yhden hengen lajin.

  Havaitsen, että kaikkia miettimiäni lajeja yhdistää se, etteivät ne ole cooleja. Yleisurheilun, hiihdon, luistelun, ratsastuksen tai golfin seuraaminen ei kerro automaattisesti ihmisestä mitään, paitsi ehkä sen, ettei hänellä ole tarpeeksi tekemistä. Tarvitsen coolin lajin, sellaisen, jonka kaikki tietävät mutta jota harvempi aktiivisesti seuraa. Sellaisen, jota katsovat kaikenlaiset ihmiset, eivät vain rikkaat tai köyhät. Varsinkaan köyhät. Tilanne alkaa vaikuttaa epätoivoiselta, kunnes ratkaisu sitten yllättäen saapuu. Aivan nurkan takaa, työpaikkani kahvitauolla. En olisi koskaan uskonut myöntäväni tätä ääneen, mutta sen tuo minulle Seiska.

   Seiskassa on Kimi Räikkösen kotiesittely. Olen hieman yllättynyt, sillä hän ei tietääkseni ole järin toimittajaystävällistä tyyppiä. Luen kotiesittelyn, ja sen jälkeen päätän pitäväni Kimi Räikkösestä. Minusta on näet tavallaan siistiä myöntää, että omistaa useita autoja ja vitusti rahaa ilman, että tekee runsaasti hyväntekeväisyyttä. Siinä on tietynlaista röyhkeyttä, julkeaa turmeltuneisuutta ja kylmän ihmisyyden myöntämistä, toisin sanoen kaikkea sellaista, joka tänä päivänä on suunnilleen kirjattu mediaimagolliseen rikoslakiin. Minulla on outo ja petturimainen olo, sillä kaikki aina haukkuvat Räikköstä. Mutta Räikkösessä on uhoa ja kapinaa, olkoonkin että hän on mutiseva ja pienikokoinen. On siistiä mutista vaikka kaikki valittavat siitä. Hän ei kävele nokka pystyssä eikä poseeraa, vaan sanoo että "ei kiinnosta" sitä sen kummemmin selittelemättä. Se ei ole hänen roolinsa vaan hän on sellainen. Tavallinen jätkä, joka ei jaksa olla kunnon julkkis ja joka voi sen takia aina silloin tällöin vetää veneellään kännit ja päätyä huoletta jonkin roskalehden etusivulle.

  Ja yhtäkkiä minä tajuan sen. Adrenaliini nousee. Korvissa kohisee. Aion tehdä jotakin todella radikaalia, aion viedä urheiluprojektini tasolle, jolle en uskonut sitä missään vaiheessa vieväni. En aio ainoastaan ryhtyä jonkin tavallisen lajin seurantaan, vaan aion turmeltua yhtä tyylipuhtaasti kuin itse Kimi-Matias Räikkönen.
  Minä ryhdyn seuraamaan formuloita.

   Parasta formulaprojektissani on se, että minä inhoan autoja. Minä inhoan kaikkea, jossa yhdistyy ratti, renkaat ja vaihteisto. Minä inhoan ralliautoilua, jonka kanssa jouduin lapsena elämään, sillä isäni on innokas fani ja hänen vanhempansa asuvat Kuhmoisissa. Ollessani pieni heräsin useammin kuin kerran kylässä ollessani varmennusautojen ulvontaan ja rallikansan kännäämiseen. Se oli rasittavaa mutta usein myös hyvin jännittävää; kerran ollessani leikkimässä kielletyn siirtymäpätkän reunalla Sebastien Loeb ajeli kartanlukijoineen mutkan takaa ja hiljensi. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että olisi ollut todella hienoa joutua Sebastien Loebin yliajamaksi.

   Hyvästä lapsuusmuistostani huolimatta minä joka tapauksessa inhoan autoja. Minä inhoan ylinopeutta ajavia moottoripyöräilijöitä, ja toivotan heille aina mitä julmimpia onnettomuuksia. Minä inhoan keulivia mopopoikia, ja yritän aina mieleni voimalla saada heidät katumaan ja halkaisemaan kallonsa. Ihan vain siksi, että voisin katsoa heitä seuraavassa Elämä lapselle -konsertissa ja ajatella, että yritäpä nyt sillä saatanan pyörätuolilla keulia. Inhoan autojaan tuunaavia ihmisiä, inhoan kyrvänjatkeita ostelevia rapartisteja, inhoan musiikkia kovalla kuuntelevia teinejä ja heidän stereovirityksiään, inhoan sitä, että nopeusrajoituksia halutaan höllentää. Kenelläkään ei ole niin kiire, että lasissa on oltava 130 km/h. Ihmisen ei tarvitse liikkua 130 kilometriä tunnissa, sillä yksikään riistaeläin ei juokse niin kovaa.

   Voisi ajatella, että formuloita seuraamalla harjoitan puhdasta masokismia eli olen itsetuhoinen, mutta uskokaa tai älkää; tästä ei tällä kertaa ole kyse.

   Jos Donald Trumpin yksityiskoneen kullattuja turvavöitä ei oteta huomioon, Formula 1 on kaiken maallisen dekadenssin kiistaton ylin muoto. Se on maailman kallein, machoin ja typerin urheilulaji, joka järjestää huoletta kisoja ihmisoikeuksia sortavissa maissa väkivaltaisista mielenosoituksista huolimatta. Alan erikoisautot ajavat kilpaa suurilla ja rumilla luontoa tuhoavilla radoilla, jotka soveltuvat vain ja ainoastaan hengellä leikkimiseen. Ne pitävät korviahuumaavaa melua ja tuhoavat surutta otsonikerrosta. Ne ollaan kyllästetty miljoonien arvoisilla sponsorilogoilla ja itseriittoisilla kusipäillä. Ylipalkatut kuskit suihkuttavat toisiaan samppanjalla, kaahailevat kännissä jahdeillaan ja sanovat Nicole Scherzingerin kaltaisille naisille: "Kulta, mä en ole ihan varma tästä." He kiukuttelevat toisilleen ja ovat sitten taas ystäviä, leikkivät kissaa ja hiirtä samalla kun ajavat 300 kilometrin tuntivauhtia. Lisäksi alalta sikiää Tamara Ecclestonen kaltaisia täysin tyhjänpäiväisiä elämänmuotoja, jotka änkeävät samoihin bileisiin itsetehosteisten miljardikuskien kanssa. Useimmat kuskit ovat niin lyhyitä, että laskevat Tamaran piikkikorkoisilta nahkasaappailta suoraan rahojen täyttämiin uima-altaisiinsa.

  F1-maailma sopii näin ollen täydellisesti tarkoituksiini. Se on tunnettu muttei supersuosittu, sillä kukaan ei henkilökohtaisesti harrasta formula-autoilla ajoa. Sääntöjä on paljon mutta idea on yksinkertainen; pitää olla nopea ja päästä maaliin. Lisäksi laji on mallikelpoinen tuhlaamisen ylistys, jonka seuraaminen on rumaa ja epäeettistä. Minä kuolen halusta tehdä jotakin epäeettistä, sillä jatkuva Thaimaan ja Burman kaatopaikkapakolaisten, Stora Enson sortamien kiinalaisten ja Somalian epäonnistuneiden ruokakuljetusten seuraaminen ja niiden aktiivinen ajatteleminen saa ihmisen lopulta haluamaan jotakin, joka antaa hänelle luvan olla samanlainen asioista piittaamaton hyvinvointivaltion kansalainen kuin kaikki muutkin. Tarvitsen itselleni kuplan, halvan ja väliaikaisen illuusion, jonkinlaisen suodattimen kaikelle pahalle. Haluan katsoa televisiosta jotakin muuta kuin dokumenttia suomalaisten kiinalaisviljelijöiltä varastamista maista. Jotakin, joka ei laita minua ajattelemaan yhtään mitään vaan tyhjentää hetkeksi pääni. Siksi minä haluan seurata formuloita.

   Nyt kun laji on valittu, on aika aloittaa pohjatyö. Tiedän, että Lewis Hamiltonilla on on-off-suhde Nicole Scherzingerin kanssa, mutta siihen tietoni sitten rajoittuvatkin. Alan ottaa selvää asioista, ja opinkin pian kaikenlaista äfykkösen pienistä piireistä.

   Monta tallia, kaksi kuskia, autoja, rahaa, kusipää Mark Webber, maailmanmestari Sebastian Vettel, entinen maailmanmestari Michael Schumaher (tekee paluun sillä ei saanut muita töitä), Iceman Kimi Räikkönen, Niceman Nico Rosberg. Yritän opetella merkkilippuja ulkoa, mutta se on tylsää ja pyrin keskittymään kuskeihin ja heidän yksityiselämiinsä. Löydän Kimi Räikkösestä videon, jossa hän yrittää heittää kännissä keihästä ja putoaa pää edellä veneestään. Nauran. Tämä taustatyöosioni kestää jonkin aikaa ennen kuin päätän olevani valmis seuraamaan varsinaisia ajoja. Suoritettuani perustutkinnon olen hetken aikaa neuvoton, mutta pian käy ilmi, että maailmanmestaruuskisat ovat sattumalta parhaillaan käynnissä. Seuraavat osakilpailut pidetään Bahranissa.

   Sunnuntaina valmistaudun elämäni ensimmäiseen autourheilutapahtumaan. Olen jännityksestä turta. Start. Formulat lähtevät liikkeelle. Juontaja juontaa kisaa monotonisen kommentaattorin kanssa. Huomaan pian valinneeni oikean lajin, sillä formuloiden seuraaminen on paitsi coolia, säälittävää ja turmeltunutta niin myös melko hauskaa. Katselen kisoja innoissani, ollen tietysti Kimi Räikkösen puolella. Jos hän ei kuitenkaan voita, toivon Sergio Perezin voittavan, sillä hän näyttää maailman sympaattisimmilta hamsterilta (hän on meksikolainen, mutta hauskat jyrsijänkasvot ovat aivan yhtä hyvä syy olla jonkun puolella kuin se, että on sattunut tulemaan äidistään ulos samalla 34 miljoonan neliökilometrin alueella.)

   Seuraan kisoja tarkasti, mutta homma menee kaikesta huolimatta vähän ohi. Hamiltonin takapyörässä on vikaa. Rosberg roistoilee. Räikkönen ajaa Vettelissä kiinni, mutta Vettel on kaikesta huolimatta nopeampi. Se on okei, sillä olen taustatutkimuksessani saanut selville, että he ovat hyviä ystäviä. Sitä en ole kuitenkaan saanut selville, että mitä vitun eroa on kovilla ja pehmeillä renkailla, ja että miksi formula-autot tuppaavat hajoilemaan niin helposti. Ainakin kolme autoa keskeyttää. Mietin, miten nastaa olisi olla varikkotiimissä.

    Jossain vaiheessa kisa loppuu. Vettel voittaa. Hän näyttää paljon vanhemmalta kuin taustatutkimukseni pohjalta oletin. Räikkönen tulee toiseksi, mutta on silminnähden hieman pettynyt lehdistötilaisuudessa. Hänen ranskalainen tallikaverinsa Romain Grosjean on kolmas. Hän näyttää laihalta mutta hyvin onnelliselta viemärirotalta. Toinen jyrsijä, meksikolainen marsupilami, ylsi vain 11. sijalle. Olen pahoillani hänen puolestaan ja päätän, että kannustan tästä lähtien vain häntä. Räikköstä ei tarvitse kannustaa, hän pärjää muutenkin hyvin. Eikä hän voi suuttua sellaisesta mitä ei tiedä.

  Yleensäottaen fiilikseni on todella hyvä. Kisan seuraaminen oli mukavaa ja tavallaan aika jännittävääkin. Se ei mitenkään räjäyttänyt tajuntaani, mutta nyt minulla on katalan, rikkaan ja omatunnottoman ihmisen olo. Luin vähän aikaa sitten Tiede-lehdestä, että rikkaat ihmiset ovat oikeasti välinpitämättömämpiä ja itsekeskeisempiä kuin muut. Olen varmaankin adoptoitu jostakin miljonäärien perheestä, sillä minulla on suhteellisen ylimielinen luonne muttei yhtään rahaa.
  Kahden viikon päästä järjestetään seuraavat ajot. Ne ovat Espanjassa, ja siihen asti aion keskittyä urheiluasiantuntijuuteni kehittämiseen. Se on uusi hohdokas harrastukseni, jonka aion sovittaa koulun, sosiaalisen elämän, maailman asioiden seuraamisen ja työssäkäynnin lomaan. Ja tietysti ajokortin ajamisen, jota parhaillaan harjoitan. On muuten saatanan naurettavaa puuhaa.

"Ratkaisu" eettiseen ongelmaan

  Eettinen ongelma on ongelma, johon ei ole oikeaa vastausta. Kysymystä voidaan tulkita lukemattomin eri tavoin ja siihen voidaan löytää lukemattomia erilaisia vastauksia. Mainitsemani ongelma, jossa nainen harkitsee aborttia, sisältää kymmeniä pienempiä eettisiä ongelmia. Tässä niistä muutama:

• Onko abortti oikein?
• Onko abortti oikein silloin, kun toisen osapuolen uskonnollinen kanta kieltää sen?
• Onko valehteleminen oikein?
• Onko valehteleminen oikein silloin, kun pyritään suojelemaan toista?
• Onko totuuden kertominen toiselle oikein silloin, kun tieto tiedetään vakavasti haitalliseksi?
• Onko vakavasti haitallisen tiedon kertominen toiselle oikein silloin, kun toinen ei pysty vaikuttamaan asiaan mitenkään?
• Onko oikein päätyä epämiellyttävään ratkaisuun?
• Onko oikein päätyä epämiellyttävään ratkaisuun siksi, että halutaan säästää toinen epämiellyttävältä totuudelta?
• Voiko rakkaudella pyhittää kaikki teot? Myös valehtelun, satuttamisen ja itsensä uhraamisen?
• Onko oikein pitää lapsi, jota ei halua saada? Onko se oikein vai väärin lasta kohtaan?
• Onko perimmäisen totuuden salaaminen oikein?

  Pääasiallinen ja mielenkiintoisin kysymys on kuitenkin se, tulisiko naisen kertoa miehelleen, että hän aikoo tehdä abortin. Vai tulisiko hänen valehdella, jotta mies välttyisi ikävältä tiedolta?

   Velvollisuusetiikan mukaan ei. Tämän näkemyksen mukaan on olemassa jokaista koskevia velvollisuuksia, jotka pätevät seurauksista riippumatta. Tähän liittyy velvollisuusetiikassa esiintyvä kategorinen imperatiivi eli ehdoton käsky; totuuden kertominen on naisen velvollisuus. Miehellä on täydellinen oikeus tietää asiasta ja valehtelu on aina väärin. Seuraus on toissijainen, ja moraalin määrittää teko. Kategoriseen imperatiiviin kuuluu olennaisesti myös teon sovellettavuus eli kultainen sääntö; tee toiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän.

   Seurausetiikan mukaan nainen sen sijaan saa valehdella. Siinä moraalin määrittää seuraus, eikä ole olemassa moraalisia velvollisuuksia eikä periaatteita. Seurausetiikan alalajeja ovat muun muassa utilitarismi (hyödyllinen seuraus), hedonismi (nautinnollinen seuraus) ja eudaimonismi (onnellinen seuraus). Tässä ongelmassa on kyse eudaimonismistä, sillä nainen rakastaa miestään eikä halua tämän olevan surullinen. Valhe on oikeutettu, sillä siitä seuraa onnellisuuden säilyminen. Jos nainen olisi utilitaristi, hän oikeuttaisi valheensa muista syistä. Tällöin hän saattaisi ajatella, että salatessaan abortin hän esimerkiksi takaa suhteen jatkuvuuden tai yhteisen elämän ylläpidon. Lopputulos olisi joka tapauksessa sama; nainen ei kertoisi abortista, sillä toivottu seuraus pyhittäisi kerrotun valheen.

   Mielialaetiikan mukaan nainen saattaisi toimia molemmin tavoin. Mielialaetiikassa teko on hyvä kun aikomus on hyvä. Nainen kertoo miehelle, sillä haluaa olla tälle rehellinen. Nainen valehtelee miehelle, sillä haluaa suojella tätä pahalta. Sama pätee usein sovellettavaan prime facie -etiikkaan; moraalin määrittää tilanne. Valehtelu on väärin ja totuuden kertominen on velvollisuus, mutta kun valhe on haitallinen ja totuuden salaaminen sen kertomista hyödyllisempää, asia saattaa muuttua. Sekä mielialaetiikka että prime facie saattavat päätyä kumpaan tahansa lopputulokseen, jälleen kerran eri syistä kuin velvollisuus -tai seurausetiikka.

   Nainen ei pysty ratkaisemaan eettistä ongelmaa millään tavalla. Hänen moraaliaan ohjaa paitsi halu toimia oikein myös tunne eli rakkaus, eikä hän näe kumpaakaan menettelytapaa riittävän oikeudenmukaisena miestään kohtaan. Hän poistaa ongelman pitämällä lapsen, jota ei halua. Hän ei koskaan kerro aborttiaikomuksistaan tai syistään lapsen pitoon. Hän ei pidä lasta, koska haluaisi sen, kokisi abortin vääräksi tai haluaisi miellyttää miestään. Hän tekee epämiellyttävän ratkaisun säästääkseen itsensä valinnalta ja miehen asialta, joka oli heidän molempien syytä.

Toimiko nainen oikein?

  Tähän tapaukseen on vaikea soveltaa seurausetiikkaa tai velvollisuusetiikkaa, sillä tekijöitä on niin useita. Naisen ratkaisu voidaan kuitenkin pilkkoa osiin.

• Nainen pakeni päätöksentekoa. Oliko se vastuutonta vai ymmärrettävää?

• Nainen laittoi miehen edun etusijalle omaan etuunsa nähden. Oliko se rakkautta vai kohtuuton uhraus?

• Nainen piti lapsen, jota ei koskaan halunnut. Oliko se oikein lasta kohtaan?

• Nainen salasi mieheltä tekonsa motiivit. Oliko se oikein vai väärin?

• Nainen selvitti eettisen ongelman. Poistiko vai ratkaisiko hän sen?

• Nainen aiheutti itselleen vahinkoa mutta säästi miehensä. Mitä mies olisi ajatellut siitä?

• Nainen aiheutti itselleen vahinkoa, muttei joutunut satuttamaan miestään. Valitsiko hän kahdesta pahasta pienemmän?

   Muutama vastanneista oli sitä mieltä, että miehen tulisi kieltää väliaikaisesti ajattelutapansa ja tukea naista, vaikka hänen uskonsa toteaisikin teon vääräksi. Tällainen näkemys tukee naisen oikeutta päättää lapsestaan. Nainen on lapsen kantaja, ja miehen uskonnolliset näkemykset näin ollen toissijaisia. Tämä on velvollisuusetiikkaa; miehen on tuettava hänelle rakkaan ihmisen päätöstä huolimatta siitä, mitä siitä seuraa hänelle itselleen tai mitä hänen oma moraalinsa siitä sanoo.

   Osa oli seurausetiikan kannalla eli sitä mieltä, ettei naisen kannata kertoa abortista; mitä ei tiedä, sitä ei tunne. Miehen olisi parempi ilman tietoa, vaikka se koski syvästi häntä ja jonka kantaminen oli naiselle raskasta. Moraalin määritti seuraus ja perinteisen normin syrjäytti eudaimonismi.

  Eräs henkilö taas kirjoitti, että naisen tulisi kertoa, sillä hänen tulee voida jakaa kipeäkin asia elämänkumppaninsa kanssa. Vastaajan mielestä keskeinen tekijä on pariskunnan yhteinen ongelma, ei vain miehen mahdollinen suru tai naisen sisäinen kamppailu. Tähän ratkaisuun päädyttiin mahdollisesti prime facien kautta. Joku oli myös ottanut huomioon, ettei lapsen kohtalosta ole tietoa - kasvattivatko vanhemmat lapsen onnellisesti yhdessä, annettiinko lapsi adoptioon vai erosivatko vanhemmat kenties jossakin vaiheessa omista syistään?

  Kuten sanottua, eettiseen ongelmaan ei ole oikeaa vastausta, enkä myöskään yritä tässä sellaista etsiä. Tarkoituksena on ainoastaan selventää saamiani vastauksia ja sitä kautta kartoittaa itselleni erilaisia eettisiä näkemyksiä. Oma ja täysin henkilökohtainen vastaukseni esittämääni ongelmaan joka tapauksessa on, että nainen toimi vähintäänkin parhaalla mahdollisella tavalla.

• Nainen valitsi itselleen pienimmän pahan, sillä asian kertominen tai salaaminen olisi satuttanut häntä lopullisen valinnan perusteella enemmän. Valitsemalla miehensä eduksi nainen valitsi myös omaksi edukseen, sillä ihminen valitsee aina omaksi edukseen.
• Pitämällä lapsen nainen ei ainoastaan ratkaissut omaa ongelmaansa vaan kunnioitti samalla miehensä näkemystä. Tätä voidaan pitää ihanteena, vaikka naisen päätäntävallasta abortin suhteen onkin erilaisia käsityksiä. Oman näkemykseni mukaan päätäntävalta on naisella, mutta henkilökohtaisissa asioissa luen uskonnollisen kannan yleensäottaen arvokkaammaksi kuin maallisen mielipiteen.

Eettinen ongelma

  Nainen tulee raskaaksi. Hän ei missään nimessä halua pitää lasta. Hänen miehensä on kristitty, eikä uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi voisi hyväksyä abortin tekemistä. Nainen ei tiedä, kertoako tälle raskaudestaan ja aikeistaan vai ei. Lapsen isänä miehellä on oikeus tietää. Jos hän saa tietää, hän elää lopunikäänsä tiedon kanssa syntymättömästä lapsestaan, on enemmän tai vähemmän masentunut eikä välttämättä ole enää henkisesti kykeneväinen hankkimaan lapsia. Lapsen isänä eli toisena osatekijänä miehellä on absoluuttinen oikeus tietää.

  Nainen haluaa toimia eettisesti oikein. Hän miettii useita erilaisia katsontakantoja punniten kaikkien näkemysten hyviä ja huonoja puolia. Nainen tekee päätöksen. Hän ei voi kertoa asiasta miehelleen, sillä ei halua vakavasti vahingoittaa rakastamansa ihmisen elämää. Hän ei myöskään voi salata sitä, sillä ei halua salata rakastamaltaan ihmiseltä asiaa, joka on niin merkittävä osa tätä ja tämän elämänkaarta.
  Nainen pitää lapsen. Hän ei koskaan kerro miehelleen, miten päätyi tähän ratkaisuun.

  Toimiko nainen oikein?

Tanssiva Matt

We're fools whether we dance or not, so we might as well dance.

Huomio!

  Kirjoittamani huumoripohjainen presidenttiteksti ei missään nimessä tarkoita, etteikö kuuluisi äänestää. Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Jos olet käynyt yläasteella yhteiskuntaopintunneilla niin tiedät, että on kansan tehtävä vahtia hallitusta ja valtionjohdon toimia. Tämä on ehdoton edellytys kansanvallan eli demokratian säilymiselle. Muistathan siis käyttää äänioikeuttasi. 

  Jos et pääse sunnuntaina äänestämään, niin tee se tänään! Tiistai 31.1. on viimeinen ennakkoäänestyspäivä.

Vittumainen ämmä



Eikös ole sietämättömän oloinen eukko?



   Viha on aitoa. Se on selittämätöntä valkoista sähinää, joka polttaa silmämunat päästä ja saa turvautumaan lukuisiin väkivallan täyteisiin mielikuviin. Henkilö, johon se kohdistuu, ei tiedä sitä itse. Oikeastaan hän ei edes tiedä, että olen olemassa, mutta se ei ole tässä se pointti. Minä inhoan häntä ja hän ansaitsee sen. Jos hän joskus sattuisi tielleni, seuraukset eivät olisi enää omassa hallinnassani. Herran henki laskeutuisi minuun ja tekisi oikeutta koko kansakunnalle. Tai no, ainakin minun kansakunnalleni. Siinä on toistaiseksi vain yksi jäsen. Epäilen tosin vahvasti, että Megan Fox koskaan eksyisi ostamaan leipää Littoisten Valintatalosta.

   Megan Denise Fox on ollut jo pari vuotta julkkisvihauslistani The Worst Bitches Ever -sektorin kiistaton ykkönen, ja ellei todella varteenotettavaa haastajaa löydy, hän tulee pitämään tittelinsä. En ole aivan sataprosenttisen varma vihani syistä, mutta minulla on kuitenkin muutama järkeenkäypä teoria.

• hän on huono näyttelijä (tekee töitä, joita ei osaa)
• hänen mielipiteensä vaihtelevat jatkuvasti (epäkypsyys)
• hän laukoo samanlaisia juttuja kuin 15-vuotias (epäkypsyys)
• hän oli söpömpi ennen kauneusleikkauksiaan (harkitsemattomuus)
• hänellä on rumia tatuointeja (idiotismi)
• hän ei tule toimeen Lindsay Lohanin kanssa, joka on ihana (oma solidaarisuus)
• hän käyttäytyy vittumaisesti Eminemin musiikkivideossa (ärsytyskynnyksen ylitys)
• hän on ylimielinen ja näyttääkin siltä jatkuvasti, sillä on kiristänyt kasvojensa ihoa typerällä plastiikkakirurgialla (suurin rikos)

   Megan Fox on toistaiseksi kaikista sietämättömin löytämäni julkisuuden henkilö, ja kaikki muut hänen rinnallaan vain mitättömiä pikkurikollisia. Heitäkin kuitenkin on. Keira Knightley (huono näyttelijä), Katy Perry (idiootti) ja Kristen Stewart (täysin ilmeetön elämänmuoto) ovat miss Meganin tavoin The Worst Bitches Ever -listan kärkikymmenikköä. Vastaavalta miesten listalta löytyy muun muassa Zac Efron (keskinkertaisuus), Taylor Lautner (jatkuva yläosattomuus), 50 Cent (ei avaa suutaan puhuessaan) ja Liam Neeson (tekee rooleja, joihin ei sovi). Suomalaisista naisinhokeista merkittävimpiä ovat Pamela Tola (epäuskottavuus) ja Anna Abreu (täynnä itseään), ja miehistä paholaisen pannuun joutaisivat Sami Hintsanen (ei vaadi selitystä), Sami Saikkonen (ei vaadi selitystä), Elias Hämäläinen (huumejuttu Seiskassa heti voiton jälkeen) ja kaikki Sauli Koskisen jälkeen tulleet Big Brother -kilpailijat (vastenmielisiä tyyppejä). Niko Saarista emme tähän sakkiin lue, sillä hän on niin sietämätön että on jo ylittänyt normaalin ihmisen vihakynnyksen. Tulisimme luultavasti hyvin toimeen.

   
  Julkkisviha on ilmiö, jota jokainen – aivan sama, kuinka hyvä tekosyy sinulla tähän on – läpi elämänsä tuntee. Usein vihalle löytyy jokin syy (ärsyttävä naama, ärsyttävä nimi, ärsyttävät vaatteet, ärsyttävä ääni) mutta toisinaan se on myös täysin katteetonta. Esimerkiksi vihani Anna Abreuta kohtaan rakentui hyvin hitaasti ja oli aluksi jopa olematonta, mutta Sami Saikkosen ryhtyessä tuomaroimaan Talentia räjähdin heti. Selityksille ei jäänyt sijaa. Se mies oli vittumainen ämmä ja piste.

                                 Nämä sen sijaan ovat hyviä tyyppejä.

   Jottei tämä nyt menisi aivan hirveäksi kiukuttelemiseksi ja vihasanoman levittämiseksi, minulla on myös listoja ihmisistä, jotka ovat todella hienoja ja ihania henkilöitä. Ja nämä listat ovat lisäksi paljon vihalistojani pidempiä! The Best Bitches Ever -kategorian kärjessä ovat esimerkiksi Scarlett Johansson, Audrey Tatou, Emma Watson, Lindsay Lohan, Anne Hathaway, Liv Tyler, Inna ja maailman ihanin Holly Madison. Jätkistä parhaita ovat Colin Firth, Daniel Radcliffe, Joseph Fiennes, Leonardo DiCaprio ja ehdoton, hallitseva numero uno: Ewan McGregor. Suomalaisista kärkeen vetävät muun muassa Kiira Korpi (Valio-mainoksen synti sovitettu) ja Ville Valo (tupakointi anteeksi annettu).

   Luonnollisesti on olemassa kuitenkin myös niitä julkkiksia, joista on hieman hankala sanoa. Näitä tällaisia väliinputoajia ovat esimerkiksi Justin Bieber, Penelope Cruz ja se helvetin Robert Pattinson. Viimeisen ongelma on yksinkertaisesti se, että Twilight (yhdysvaltalainen fantasiaelokuva, joka veti teatterit täyteen idiootteja) käänsi minut häntä vastaan. Ennen sitä fiaskoa seisoin vankkumattomasti hänen takanaan. Justin Bieber taas ärsyttää haastatteluissa, mutta häneen kohdistuva kiukku on saanut minut asettumaan solidaarisesti hänen puolelleen. Penelope Cruz taas on mitäänsanomaton kysymysmerkki, johon ihastuin Vanilla Skyssa mutta jonka eräs merirosvorooli tuhosi (ei sillä, että olisin nähnyt kyseistä elokuvaa mutta vastustan luonteenomaisesti kaikkia turhia jatko-osia.) Myös suomalainen Maria Veitola jakaa minut, sillä en pidä lainkaan hänen ilkeästä telkkariohjelmastaan. Toisaalta hän kirjoittaa loistavia kolumneja Imageen, enkä ole vielä päättänyt, voinko antaa ilkeilyn anteeksi yleisellä lahjakkuudella. Ehkä joku päivä voin.

   Palatakseni varsinaiseen pointtiini, nämä äsken luetellut vihamiehet ja ystävät eivät ole edelleenkään juuri mitään verrattuna tunteisiini Megan Foxia kohtaan. Näin hänet tänään sattumalta Cosmopolitanin kannessa (vittu sekin on muuten huono lehti, eikä edes sen Megan-lorton takia vaan ihan oikeastikin), ja minut valtasi aivan hirveä raivonpuuska. Kamppailtuani tuskissani jonkin aikaa päätin purkaa kipuni sosiaalisen median keinoin, ja hetken pähkäiltyäni kirjoitin sivullisen verran roskaa blogiin, jota kukaan ei lue. Minulla ei ole Twitteriä enkä halunnut laittaa asiaani muiden kommentoitavaksi Facebookiin. Maailman seksikkäimmän naisen vihaaminen yhdistettynä jatkuvasti vankilassa olevan rattijuopon, turhan autotunetun laulajan ja shampoobarbin näköisen ex-Playmaten fanittamiseen on nimittäin suhteellisen yksinäistä työtä.

Mr. Nice Guy

   Joka kuudes vuosi Suomen tasavalta valitsee itselleen uuden johtajan. Kisa aloitetaan kierroksella, jolla vertaillaan kilpailijoiden kyvykkyyttä, kokemusta, miellyttävyyttä, ajatusmaailmoja ja toki myös mahdollisuuksia ylipäänsä. Tässä vaiheessa valtaosa ehdokkaista tiputetaankin armotta pelistä joko liian tylsinä, tyhminä tai muuten vain viallisinsa. Finaaliin otetaan kaksi ehdokasta. Tässä vaiheessa politiikka karsiutuu pois, sillä second round on jo kovien poikien ottelu. Sillä vertaillaan palkkoja, asuntoja, koulutodistuksia, ulkonäköä, puolisoita, vaatteita, kenkiä, puolisoiden kenkiä, eläinrakkautta, mediaseksikkyyttä, kavereita, autoja, kielitaitoa, liikuntaharrastuksia, musiikkimakua ja erityisesti sitä, kumman kravatti näyttää paremmalta kerran vuodessa järjestettävissä presidentin kahvittelutilaisuuksissa.

   Sauli Niinistö on ollut viimeiset kuusi vuotta Suomen seuraava presidentti. Hänellä on pitkä työkokemus, asema todellisena poliitikkona ja kaikki edellytykset olla loistava johtaja - tosin niin oli monella muullakin ehdokkaalla. Paavot Väyrynen ja Lipponen putosivat kuitenkin pelistä ennen varsinaista herrojenkisaa, ja rouvat Essayah ja Biaudet olivat niin tuntemattomia että hei haloo. Jatkoon päässyt mies eroaakin muista ehdokkaista olennaisesti yhdessä asiassa.
  Hän on Niinistö. Sauli Niinistö. Ja Sauli Niinistö on johtajuuden henkilöitymä, politiikan virallinen paha poika, ihan helvetin kova jätkä rullaluistelemaan ja lisäksi kaikkea sitä, mitä suomalaisten presidentin tuleekin olla; fiksu, viileä, sopivan etäinen, rauhallinen ja asiallinen mutta kuitenkin ystävällinen. Saulilla on kaikki ne luonteenpiirteet, joita ihminen esimiehessään arvostaa. Hän on hyvän pomon ruumillistuma, ehkä välistä vähän hankalan, mutta kuitenkin hyvän. Hän osaa astua huoneeseen niin, että kaikki näkevät hänet, ja kertoa hyviä mutta miehekkään lyhyitä vitsejä. Ennen hän veteli röökiä aina, kun ei halunnut vastata kysymykseen, mikä on sekin oikean auktoriteetin merkki. Itsevaltiaissa edes Lipponen ei koskaan heittänyt häntä ikkunasta ulos.

   Ja onhan se Niinistö muutenkin ansioitunut mies. Hän ehkä lopetti röökinpolton, mutta nykyään hänellä on yleensä mukanaan hyvännäköinen ornamentti nimeltä Jenni. Jenni on hänkin etäinen mutta ystävällinen. Hän puhuu televisiossa kirjakieltä ja pitää oman sukunimensä mennessään naimisiin, pukeutuu hyvin ja avaa suunsa silloin kun keskustelu junnaa. Ensimmäisen kierroksen vaalivalvojaisissa Jenniltä kysytään, missä hänen ja Saulin koira on. Jenni hymyilee. Koira on kotona laskemassa lampaita.

  Zzzz.

   Sauli Niinistöllä on kuitenkin oikea kilpakumppani, joku muukin siis kuin häntä viime vuodet vastaan kisannut nuori ja toistaiseksi näkymätön vasemmistolaismies. Hänellä on Pekka Haavisto, ja Pekka Haavistohan on sitten vähän eri maata kuin velmusti hymyilevä valtakunnan agentti Saukko. Pekka on mukava kaveri, joka ei ajele autolla eikä ole etäinen. Pekka tykkää jutella kaikkien kanssa ja naureskella hyville jutuille. Hän on tehnyt paljon hommia hankalissa olosuhteissa samalla, kun on laittanut tölkeille pantin ja käskenyt roskaajia menemään kotiin. Hän ei myöskään koskaan hauku kollegoitaan, sillä Haaviston mielestä hyvyys on ihmisyyden keskeisin piirre. Hän ei halua tuottaa voittoa vaan varmistaa, että puut kasvavat ja että kaikilla on hyvä mieli. Pekka haluaa hoitaa asioita neuvomalla ja sovittelemalla. Hän ei myöskään ole Pekka vaan ainoastaan Pekka. Tosin joidenkin mielestä hän on jo Haavisto. Oli miten oli, hän on joka tapauksessa suomalaisen presidenttikartan uusi, raikas ja tutkimaton saari, josta kaikki haluavat tietää jotakin. Nälkäiset nuoret ja uteliaat aikuiset astuvat maihin innoissaan ja epäröimättä. Lisäksi Haavisto on homo, mikä on tietystikin todella hienoa. Gayhomma on ollut parasta jo jonkin aikaa, mutta näin siistiksi se ei ole aikaisemmin mennyt. Homopresidentti. Pekka on ollut homo 53 vuotta ja poliitikko vasta 25 vuotta, joten onhan se nyt selvää, että se on se homous joka nämä vaalit ratkaisee.

  Pekka Haavistolla, kuten myös Niinistöllä, on hänelläkin mukanaan huomattavan hyvännäköinen ornamentti. Ja hänen puolisonsa, herra Antonio Flores, on paljon mielenkiintoisempi kuin rouva Jenni Haukio, sillä hän on paitsi mies myös niin maailman söpöin ja ihanin. Antonio leikkaa hiuksia ja hymyilee kauniisti toimittajille. Hän puhuu meidän kieltämme vaikka on ulkomaalainen, mikä on suomalaiselle suunnilleen sama asia kuin lottovoiton saaminen kupongista jota ei itse ostanut. Antonio ei myöskään ole mikä tahansa ulkomaalainen vaan ecuadorilainen, ja se on tosi jees sillä kukaan ei tiedä, missä Ecuador on ja että onko se edes itsenäinen valtio. Lisäksi Antonio esiintyy ihastuttavasti, pukeutuu hyvin ja ajelee jopa silloin tällöin kännissä, mikä on ihan rehellisesti sanottuna Suomessa yhtä hyväksyttävää toimintaa kuin väestörekisteriin kuuluminen. Media ja kukkahattutädit piipittävät, mutta Lipposen sanoin, so what. Antonio on suloinen ja kiva.

   Loppupeleissä on se ja sama, kuka on Suomen tasavallan presidentti. Kun valinta julkistetaan, kukaan ei itke. Joku ehkä kiroaa ja valittaa, mutta Suomessa politiikka ei ole itkemisen arvoinen asia. Kansan kiinnostus vaaleihin herätetään jo varhain ennen ehdokkaiden julkistamista, lehdistö ryhtyy spekuloimaan mahdollisilla tilanteilla ja vakuuttamaan suomalaisia siitä, että me tarvitsemme uuden johtajan. Syntyy mielenkiinto paitsi virkaan ilmoittautuneita vapaaehtoisia myös pian alkavaa mediasirkusta kohtaan. Presidentinvaalit ovat yksi niistä harvoista asioista, jotka keräävät ihmiset yhteen. Parin kuukauden ajan kuumin puheenaihe on äänioikeus eli kansalaisvelvollisuus, mikä antaa meille väliaikaisen luvan määrittää itsemme tärkeiksi yhteiskunnan toimijoiksi. 
  Pohjimmiltaan presidenttikiima pohjautuu tietysti siihen paikalliselle kulttuurille lähes kipeän pakottavaan tosiasiaan, että on yksinkertaisesti näytettävä hyvältä. Näytettävä hyvältä Eurooppaan, näytettävä hyvältä Yhdysvaltoihin ja näytettävä kelvollisilta Venäjään. Arvovaikuttaminen, mielipiteet ja poliittiset näkemykset tulevat kaukana perässä, vaikka niistä sekä äänestäjät että presidenttiehdokkaat pääasiassa jauhavat. Ne ovat se illuusio, joka on pidettävä kasassa siksi, että presidenttiys on kuitenkin virallisesti vielä valtiollinen virka. Tosiasiassa presidentti on suomalaisille se Lennart Nilkenin oloinen toimistopäällikkö, joka ei tee raskaita paskahommia vaan kansainvälisiä halimatkoja.

  Nykyisen Nilkenin, Tarja Halosen, kausi on nyt lopuillaan. 12 vuotta tuli ja meni, eikä kukaan muista niistä yhtään mitään. Tällä hetkellä hänen saappaistaan kisaavat herrat Niinistö ja Haavisto, joista toinen on cool ja toinen on nice. Kansa valitsee äänestyskopeissa pähkäillessään lopulta sen, kumpi olisi baarissa parempaa seuraa. Haavisto on positiivisuuden ruumiillistuma, ja on suomalaisista kiinni, uskaltavatko he tarttua hänen käteensä. Niinistön tuttuun ja turvalliseen käteen uskaltavat tarttua kaikki, mutta toisaalta Haaviston ystävällinen käsi houkuttaa ja tarjoaa uutta mahdollisuutta.

  Viime hetkellä kelpaavat kuitenkin molemmat, sillä molemmat ovat jo virallisessa hyvä jätkä -finaalissa. Kansan silmissä molemmat ovat täysin kelvollisia presidenteiksi, joskin toki löytyy aina myös muutama sellainen, joille eivät kelpaa homot ja vielä vähemmän porvarit. Mutta totuus on, että molemmat osaavat seistä ja kätellä. Molemmat osaavat toivottaa hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Ja molempien puolisot osaavat varmasti yhdistää oikeat kengät oikeisiin vaatteisiin.